Tässä poikkeuksellisessa ajassa, jossa parhaillaan elämme, kyky uudelleen ohjelmoida omaa mieltämme nousee mittaamattoman arvokkaaksi taidoksi. Kun perustavanlaatuisia oikeuksiamme rajoitetaan ja elämänhallinnantunnettamme koetellaan, onkin mitä parhain hetki pysähtyä ja myöntää itselleen, kuinka perusarjessa meitä rajoittaa kaikista eniten oma asenteemme ja ajattelumme.
Olet jo kenties huomannutkin itsesi tai läheisesi voivottelevan ”voi kunpa olisin silloin tehnyt sitä, tätä ja tuota, kun se vielä oli mahdollista”. Minä ainakin löysin itseni märehtimästä juuri tähän tapaan viime viikolla, ja minua kadutti. Harmitukseni liittyi uuteen paritanssiharrastukseeni, jonka aloitin jo vuodenvaihteessa, mutten silti rohjennut mennä yksiinkään tansseihin, vaikka minua kerta toisensa jälkeen pyydettiin. Miksikö? No koska hannasin! Rajoitin ja estin itse itseäni menemästä, kokemasta ja nauttimasta, koska mieleni väitti, etten osannut vielä tarpeeksi. Näin mielessäni itseni tanssilattialla kompastelemassa ja tallomassa tanssipartnereideni varpaille. Siksi perustelin itselleni, että on parempi vielä jatkaa hetki tanssitaitojeni hiomista tanssitunneilla, vaikka mikäpä olisi ollut sen parempi paikka oppia tanssimaan paritanssia kuin paritanssit…
Kuka oikeasti rajoittaa elämääsi?
Tiedostin kyllä oman asennoitumiseni ja ajatteluni ongelmallisuuden olevan ainoa todellinen esteeni tansseihin osallistumiseen. Olinkin asettanut itselleni takarajaksi huhtikuun, jolloin tämän hannarin oli viimeistään aika uskaltautua oikeisiin tansseihin. Ostin kengätkin jo valmiiksi, vaikka tanssitunneilla tanssahtelin edelleen sukkasillani tanssipartnereiden varpaita varjellen. Olin siis päättänyt, että huhtikuussa uskaltaudun korkokengissäni ensimmäisiin tansseihin sitten lukion vanhojentanssien! Arvaattekin, että nyt harmittaa. Kohta on huhtikuu, enkä hyvin todennäköisesti tule pääsemään tansseihin touko/kesäkuussakaan, vaan saan tyytyä tanssahtelemaan yksin olohuoneessani. Kannattiko olla oman elämänsä rajoittaja-hannari? No niinpä.
Tässä hetkessä, jossa nyt elämme, korostuu, kuinka paitsi aikamme täällä on rajallista, myös vapautemme elää itsemme näköistä elämää voi täysin yllättäen muuttua rajalliseksi. Miksi sitten normaalioloissa hukkaamme aikaamme ja elämäämme estämällä itseämme tavoittelemasta ja elämästä todeksi unelmiamme? Miksi luomme mörköjä omaan mieleemme ja lukitsemme itsemme niiden kanssa oman mielemme vankilaan?
Avaimet mieleesi ovat sinulla
Onneksi mielen vankilasta voi päästä pois. Meistä jokaisella on avain omaan mieleemme. Omaa ajatteluamme säännöllisesti tarkkailemalla, haastamalla ja uudelleen ohjelmoimalla voimme opettaa mieltämme uudenlaiseen rakentavampaan elämänlaatuamme parantavaan ajatteluun. Jos päivästä toiseen toistat pääkoppasi sisällä samoja keloja, kysy itseltäsi, onko tämä, mitä mieleni minulle syöttää, oikeasti totta ja todella hyväksi minulle? Jos vastauksesi on vähänkin epäröivä, kannattaa rohkeasti avata ovi ja kurkistaa tutun ja turvalliselta tuntuvan vankityrmän ulkopuolelle.
"Vaikka perusoikeuksiamme rajoitetaan, meillä jokaisella on edelleen vapaus valita, mitä ajattelemme."
Kun tulkitsemme uhkaa, joka saa meidät tuntemaan pelkoa, normaali ajattelumme ja käyttäytymisemme muuttuu. Pelko on voimakkain käyttäytymistämme ohjaava tunne ja se saa havainto- ja ongelmanratkaisukykymme kaventumaan ja keskittymään pelkästään uhan aiheuttajaan. Sanotaan, että ainoa keino ymmärtää pelkoa on rohkeasti mennä sitä päin ja kohdata se. Hyväksi todettu keino hallita pelkoa (edes tietyssä määrin) on puolestaan opetella oman mielensä haastamista pelon tunteiden noustessa pintaan. Kun tietoisesti haastaa mieltään keskittymään laajempaan todellisuuteen ja pidemmän aikavälin perspektiiviin, auttaa se näkemään pelkän uhan lisäksi myös mahdollisuuksia. Tietoinen oman mielen kanssa työskentely auttaa myös fokusoimaan huomiota ja energiaa pidemmän aikavälin tavoitteisiin ja unelmiin, joista kiinni pitäminen tässä poikkeuksellisessa tilanteessa on tärkeää.
Kun kukaan ei tiedä huomisesta, voit yhä päättää uskoa unelmiisi
Vaikka perusoikeuksiamme rajoitetaan, meillä jokaisella on edelleen vapaus valita, mitä ajattelemme. Sinä voit päättää, ettet anna aivojesi jumittaa selviytymismoodissa päivästä toiseen pelkoa kokien ja pelkästään uhkakuviin keskittyen. Maanisen uutisten ja somen seuraamisen sijaan suosittelen harrastamaan matkailumuotoa, jota meiltä ei voi kukaan kieltää, nimittäin mielikuvamatkailua. Mielessäsi voit matkustaa mihin aikaan ja paikkaan tahansa ja nähdä itsesi tekemässä ja kokemassa kaikkea sitä, mistä unelmoit. Vaikka kukaan meistä ei voi ennustaa tulevaisuutta, me voimme luoda sitä oman ajattelumme kautta uskomalla unelmiimme.
Mielikuvamatkailemassa kannattaa käydä päivittäin, sillä mielen uudelleen ohjelmointi vaatii säännöllistä harjoittelua. Haasta siis mieltäsi vähintään kerran päivässä kuvittelemalla eläväsi jo unelmiasi todeksi tämän poikkeusajan jälkeisessä ajassa. Minäkin lupaan tehdä niin, ja kuvitella itseni paritansseihin punaisissa koroissani, keinahtelemaan sulavasti taitavien viejien vietävänä. Ja, jos sinunkin pääsi sisällä asustelee rajoittaja-hannari, voit luvata kanssani, ettemme enää rajoita itseämme sen hetken koittaessa, jolloin voimme taas tehdä konkreettisesti asioita unelmiemme eteen. Sitä hetkeä odotellessamme voimme rauhoittaa mieltämme hengittämällä syvään sekä muistuttamalla itsellemme ja toisillemme, että tämä on vain yksi vaihe elämästämme. This too shall pass (and I will see you on the social dance floor). <3
Epi Sormunen – Inner Growth Director
Epi on Smartumin sisäisen kasvun johtaja ja valmentaja, joka rakastaa tanssia sen monissa eri muodoissaan, ja uskoo siihen, että jokainen voi luoda itselleen elämän, jota rakastaa elää.